INNOLLA ODOTTAEN

Tilanne on nyt se rakkaat lukijani, että tässä mä istun täydessä tällingissä sängylläni. Huone ympärillä näyttää siltä, että täällä olisi pyörähtänyt joku pahemman luokan pyörremyrsky lennättämässä tavaroita miten sattuu. Mutta ei. Tällä kertaa kyseessä oli idean saanut Pilvi, joka ei mahtanut innostukselleen mitään ja lopputuloksena on tämä. Tämä mahtava idea oli kuvaaminen ja vihdoin jonkin näköisen sisällön tuottaminen tänne blogiin.

Jos nyt aloitetaan vaikka siitä, että mä täytin 18-vuotta ja sain ajokortin. Ja onnekseni huomasin, että vaikka sen odotetun täysi-ikäisyyden saavutinkin, niin kasvoilleni ei kerennyt vielä yön aikana kehittyä ryppyjä tai illan aikana juodut lasilliset skumppaa ei ollutkaan kertynyt uimarenkaaksi vyötärölleni. Ovelle ei myöskään ilmestynyt niitä kammottavia valkoisia kirjekuoria maksettavaksi. Eli näin lyhykäisyydessään, vaikka 18 ikävuotta löytyykin nyt mittarista, niin saan vielä onnekseni  odottaa rauhassa aikuistumista.

Toinen huolenaiheeni kirjoitukset tosin tulikin vastaan. Näitä varten viimeisen kuukauden päivät on menty nenä kiinni kirjassa. Valehtelematta koko vapaa-aika on mennyt lähinnä jollain tapaa valmistautuen kirjoituksiin. Kirjoitin viime viikolla biologian ja englannin ja nyt odotetaan mitä YTL on mieltä. Tässä vaiheessa osaan tosin sanoa jo sen, että jos jaksamista ja aikaa olisi ollut enemmän niin saisin odottaa parempaa tulosta. Nyt täytyy vain olla ylpeä siitä, että tästä ensimmäisestä rupeamasta on selvitty. Ja sitten myöhemmin pääsee vielä korottamaan, mikäli sille on tarvetta/halua. Toistaiseksi koulu jatkuu nyt koeviikolla ja pian valmistautumisella kevään kirjoituksiin.

Mikä mua on nyt erityisesti ilahduttanut viime aikoina on se, että mä sain harjoittelupaikan paikallisesta ruokakaupasta. Itse asiassa huomenna on mun ensimmäinen harjoittelupäivä ja saa nähdä saanko sitten enemmänkin töitä jatkossa. Mä olin kerennyt jo kuopata toiveet töiden saamisesta, joten tää harjoittelu ilahdutti ihan suunnattoman paljon. Tää sai myös pohtimaan tiettyjä kysymyksiä uudelta kantilta.

Tällä hetkellä mä oon super innoissani tulevasta. Mulla on jotenkin ihan hirveen suuret odotukset tältä syksyltä. Tänä syksynä lähtötilanne on älyttömän hyvä verrattuna viime vuoteen ja tänä syksynä musta tuntuu ihan siltä, että en malttaisi edes odottaa tiettyjä juttuja. Mulla alkaa pidempi tauko jalkapallosta, mikä tarkoittaa sitä, että saan vihdoin aikaa enemmän itselleni, ystävilleni ja poikaystävälleni. Mulla on paljon erilaisia tapahtumia tulossa nyt syksyllä, kuten ystäväni tuparit, mahdollisesti omat myöhäiset synttärijuhlat, lukiobileet ja sen semmosta. Ja sitten tietenkin joulukuussa olisi se pitkään ootettu Haloo Helsingin keikka ja yhden yön reissu Helsinkiin rakkaan ystävän seurassa. 

Mitä blogiin ja youtube-kanavaan tulee, niin omanajan lisääntyessä mä pääsen panostamaan myös tähän harrastukseen. Mulle on kerääntynyt ihan valtavasti ideoita jatkoa varten ja en malta odottaa, että pääsen näitä toteuttamaan. Bloggaamiseen liittyen oon löytänyt myös ihanista naisista koostuvan whatsapp-ryhmän, joista saan myöskin valtavasti inspiraatiota. 

Mä pääsen vihdoin lopettelemaan tätä taukoa ja kaikkea ihanaa on tulossa, joten mulle kuuluu ihan älyttömän hyvää. Mä toivon, että sullekin kuuluu hyvää ja toivotankin ihan mahtavaa syksyn alkua teille kaikilleღ

Follow my blog with Bloglovin

MUL ON UUSI PÄÄ JA TAHTO ELÄÄ JOKA PÄIVÄ VÄHÄN ENEMMÄN

 “Mä oon ihan pienestä pitäen purkanut ajatuksia kirjoittamalla. Pienenä se oli päiväkirja, jonne valitin sen ajan suhteista, puhuin mun ongelmista syömisen kanssa ja siitä pelosta, että mikä mua vaivaa. Isompana se oli vihkon sivu, johon kirjoitin runoja/lauluja/tarinoita. Sitten on ollut blogi, joka on auttanut vähän tuomaan ajatuksia ulos, mutta tännekään en oo halunnut kaikkea jakaa. Tänään tänä iltapäivänä mä tavallaan pakotin itseni avaamaan driven ja kirjoittamaan. Puhumalla ajatukseni näppäimistön kautta näytölle. Purkamaan ne kaikki kierot ja myrskyä aiheuttaneet ajatukset mun elämästä ja omasta päästä. “

Näin mä kirjoitin kesällä ja tänään mä haluan avata tätä enemmän. Pakkokirjoittaminen driveen auttoi, sillä sitä ennen mä aina pyörittelin niitä asioita päässä koko ajan, mitä mä joskus mahdollisesti haluaisin kirjoittaa. Sitten kun ne oli kirjoitettu ei tarvinnut enään miettiä.

Mun blogiinkin vahvasti huokui mun väsymys ja vaikeudet viime lukuvuonna. Siitä on kuitenkin jo useamman kerran tullut toitotettua. Mun henkilökohtaisessa elämässä tapahtui asioita, mikä vaikutti monenkin elämään laajalla mittakaavalla. Tätä mä en avaa se enempää, sillä tänään aiheena on vaan se, että miten tää juttu muhun vaikutti.

"Kevään jälkeen pikkuhiljaa taas valo alkaa mussa toistumaan. Ja pimeys monivuotinen sisältäni ulos poistumaan. Mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa. Ja miksi mä sain parantua vaikka toiset jossain vaan katoaa.

 Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois. Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois. Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän. Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä."

Ensin alku syksystä tilanne oli se, että mun päässä pyöri jatkuva huoli, ahdistus ja stressi. Mä huolehdin todella paljon siitä, että miten muut ihmiset jaksaa. Mä stressasin siitä, että miten mä saan mun elämän rullaamaan. Ja mä ahdistuin siitä, että miten tilanne voi olla se. Kaiken sen myllerryksen ohella oli jatkettava koulua ja kahlattava vaan eteenpäin. Siellä mä kuitenkin tähtään korkeelle ja haluun pärjätä. Mä halusin myös opiskelijakuntaan toteuttamaan itseäni, sinne mä kuuluin. 

Tilanne jatkui todella hankalana ja siinä kerkesi tapahtumaan vaikka mitä. Mä jatkoin futistaukoani vaan sen takia, että sillä hetkellä en oikeestaan osannut sanoa mitään edes seuraavasta päivästä. En oikeestaan ees kerennyt ajattelemaan mitään jalkapalloa siinä välissä. Sitten tauko venähtikin tosi pitkäksi ja tiettyjen sattumusten kautta mä jatkoin. 

Koti ei ollut mulle enään mieluinen paikka. Tietysti, kun samaa negatiivista oravan pyörää pyöritään monta monta kuukautta, niin kyllä se negatiivisuus tapetoituu seiniin. Tässä tilanteessa mun pelastus oli kyllä se, että poikaystävä ja hänen perhe oli mulle niin iso tuki ja turva. Sinne sain mennä koska vaan ja he ymmärsi. Kotona tilanne vaikutti kaikkiin ja oikeestaan siellä pysty heti oven avauksella aistimaan negatiivisuutta. 

Pitkä jatkuva ahdistus ja stressi rupes sitten lopulta oireilemaan mulla. Tietyt tekijät (vielä tänäänkin) laukaisee mulla eräänlaisen "kohtauksen" tai näin mä olen sen nimittänyt. Näitä tekijöitä on ainakin huuto ja stressi."Kohtauksen" sattuessa mä en pysty ajattelemaan oikeestaan mitään ja itken. Hoen vaan itsekseen päässäni esimerkiksi "Tää ei lopu, tää ei lopu, tää ei lopu" tai " Taas, taas, taas". Sitten hengitys saattaa vaikeutua ja rintakehässä puristaa. Näinä "kohtauksina" mun pelastus on ollut poikaystävältä saadut kuulokkeet ja musiikki. Näin mä pystyn sulkemaan muun ulkopuolelle ja keskittymään itseni kasaamiseen. Ja sitten kun on tarpeeksi monta tälläistä tapahtumaa sattunut, niin sen tulon oppii jo tunnistamaan. Siinä vaiheessa mä hakeudun jo sivuun, kuuntelen musiikkia ja yritän rauhoittua. Silloista kotona tapahtuvaa ahdistusreaktiota mä kuvailin ystävälleni suppilona. Ajatusmaailma näkee vaan tietyn muuttujan ja mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Mä en oo mitään virallista diagnoosia itselleni hakenut, enkä ainakaan vielä ole kokenut tarpeelliseksi. Pahimmasta vaiheesta ollaan onneksi jo selvitty, mutta kyllä näitä vielä siloin tällöin sattuu. 

" Kaikki arvet, mustelmat ovat elämämme kudelmat. Mä en ajattele, että miksi pahuus just muhun kohdistettiin. Koska muuten se ois lentänyt kuitenkin jonkun toisen kotiin. 

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois. Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois. Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän. Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä."

Tilanne jatkui pitkän aikaa niin, että kun mä vihdoin sain itteni takas tolpilleni, niin matto vedettiin uudestaan alta. Loppujen lopuks mä en edes jaksanu nousta enää, ootin vaa seuraavaa rykäsyä ja mustelmaa. "Mä en ees jaksa itkee enää" "On helpompi vaan oottaa pettymystä" Näin mä sanoin. Sanotaanko näin, että tähän aikaan mä olin syvimmällä mitä oon koskaan ollut. Ja oikeestaan muistikuviakaan ainakaan mistään positiivisesta ei ole. Hauskaa näin jälkikäteen on lukea, kuinka oon kirjoittanut "jatkuvasta väsymyksestä" ja hetki sen jälkeen "vinkkejä kuinka mä sen selätin", koska kyllähän tyhmäkin nyt ymmärtää että pelkkää väsymystä toi ei ollut. Ja vielä tänäänkään mä en ole sitä selättänyt. Tottakai tilanne on jo parempi, mutta siihen maaliin, että tästä kaikesta oltaisiin selvitty, on vielä matkaa. 

Koulussa mä useinkin saatoin naureskella mun elämälle, kuinka se on kun vuotava muovipussi, joka on täytetty vedellä. Vaikka kuinka sitä pussia yritti täyttää se vaan vuosi. Jotkut on voinut ajatella sitä huomion hakuna ja eräänlaista sellaista se olikin. Näin jälkeen päin ajatellen ne oli ikäänkuin hätähuutoja. Mun kieroonkasvanut ajattelumaailma ei kestänyt suoraan sanoa, että auttakaa nyt joku. Mä oon opetellut itkemään hiljaa, että kukaan ei kuule. Ja tässä kävi sama homma. Mä kävin kyllä kuraattorilla kerran, mutta sitten mua rupes tavallaan kaduttaan, että avaan mun elämää näin paljon. Mutta nyt rakkaat ihmiset, mikä vaan mikä sua ikinä mietityttää niin mene juttelemaan. Heidän ammatti on auttaa ja kuunnella.

Mä olin oikeestaan tehnyt itseni niin "kiireiseksi" tahallaan, että en edes kerennyt jäädä miettimään liikaa. Enkä oikeestaan ikinä osannut edes vastata jos vaikka kysyttiin kuulumisia. Mä myös kaikenlisäksi vähättelin mun ongelmia, koska maailmassa on niin paljon muutakin pahaa. Mutta näin jälkiviisaana mä sanoisin, että ikinä ei saa vähätellä omia ongelmiaan. Jos sulla on paha olla niin sillon sulla on paha olla. Mä en oikeen keksi mitään logiikkaa selittämään, että jos sulla on paha olla, niin miten sulla voisi samaan aikaan olla tosi hyvä olla ?? Näin kirjoitettunakin se kuulostaa tosi väärältä, mutta tollon mä en niin ajatellut. 

Mitä tilanne sitten nykyään on? Osakseen homma jatkuu, mutta oman pään kanssa me ollaan jo parannettu välejä. Mä tiedän mun rajat ja tää viime vuosi on oikeestaan muuttanut mut ihmisenä kokonaan. Oon vahvempi, ymmärrän rajani ja itseäni. Mä oon saanut vastauksia omiin kysymyksiini, että miksi mä toimin niinkun mä toimin joissain tilanteissa. Mä oon myös avannut silmäni mielenterveyttä kohtaan ja kokenut ihan konkreettisesti miltä ongelmat sen parissa tuntuu. Musta tuntuu, että mä vihdoista viimein vaikkakin vähän vaikeeta reittiä oon löytänyt itseni.

Lopputiivistyksenä mä haluisin pistää merkille pari kohtaa mitä toivon, että sulta olisi tämän tekstin jälkeen ainakin jäänyt mieleen:

1. Älä vähättele mielenterveydellisiä ongelmia

2. Niitä voi olla kellä vaan

Miksi mä halusin teille tämänkin osan itsestäni jakaa on se, että mä täytän pian 18 vuotta ja mulle se toimii eräänlaisena etappina taas uuteen. Ennen uuden sivun kääntämistä mä halusin viimeistellä edellisen. 

SVEITSI - GENEVE

Nyt on matkalta palattu arjen pariin. Olin siis koulun kautta reissussa Genevessä ja matkan päätapahtumana oli kolme päivää kestänyt tiedeleiri Cernissä, minkä aiheena oli hiukkasfysiikka. Mä ajattelin jakaa matkapostaukset kolmeen osaan, jotta saan kerrottua reissusta mahdollisimman monipuolisesti ja jaettua kuvia enemmän. Tänään kerron yleisesti reissusta ja sitten seuraavat matkapostaukset tulevat käsittelemään itse tiedeleiriä ja reissua Chamonix-nimiseen kaupunkiin. Mä kuvasin reissusta myös koostevideon, mitä alan työstään heti kun siihen on aikaa.

Lähtö tapahtui tiistaina aamusta ja semmoseen inhimilliseen aikaankin. Lento kesti n. 3,5h mukaanluettuna Munchenin välilasku. Lennot tosin oli reilu puolituntia myöhässä ja nopean vaihdoin takia matkalaukut jäi Muncheniin ja saatiin ne vasta sitä aikaa 11 illalla. Ei siis ihan ongelmitta vältytty tällä reissulla, mutta me päästään vielä siihen.

Mä olin aluksi suoraan sanottuna vähän kauhuissani meidän hostellista, mikä oli City Hostel Geneva. Mutta niinkun kokemus on jo kertaalleenkin näyttänyt, niin kyllä hostellitkin voi olla hyviä ja siistejä. Meidän huone oli aika pieni, mutta kyllä siellä viihtyi. Suihkut, vessat ja keittiö jaettiin aina yhden käytävän kanssa, mutta mitään negatiivista sanottavaa mulle ei niistäkään jäänyt.

Ensimmäisenä iltana lähdettiin mun kaverin kanssa etsimään bikineitä, koska matkalaukkuja ei ollut ja haluttiin uimaan. Reilu tunnin juoksemisen jälkeen löydettiin yhdet ja käytiin uimassa semmoseella kivirannalla. Vesi siinä Genevejärvessä oli ihan mielettömän kirkasta ja turkoosia! Ensimmäinen ilta meni myös aika pitkälti seilatessa ympäri kaupunkia ja tutustuen paikkoihin.

Keskiviikko-perjantai meni aika pitkälti siellä Cernissä ja tästä tulee siis myöhemmin postausta. Illalla jäi aina aikaa jonkun verran ja tää aika hyödynnettiin aika pitkälti kaupungilla. Kaupat siellä meni jo 19 kiinni, joten illan ohjelma piti aina aikatauluttaa sen mukaan. Torstaina oli se meijän the shoppailupäivä, koska kaupat oli pidempään auki ja löydettiinkin jonkun verran ihan kivoja juttua. Näistä voin tehdä postusta mikäli sellaista haluutte? :-)

Lauantai meni siellä Chamonixissa ja sitten sunnuntaina lähdettiin pienellä porukalla kiertämään vielä kaupunkia. Käytiin vanhassa kaupungissa syömässä ja mentiin jokilaivalla. Sunnuntai-iltana oli lähtö kohti Suomea ja tälläkin kertaa molemmat lennot oli myöhässä... Mulla ei oo ikinä reissulla ollut ongelmaa siitä, että meneekö matkalaukun kilot yli, mutta tällä reissulla sitä saatiin todellakin jännittää. Menomatkalla puntari näytti 18kg ja hostellilla 23.3kg. Tosin pienen järjestelyn ja sumplimisen jälkeen lopulliseksi kilomääräksi saatiin n. 20kg.

Mulla on ollut ihan järkyttävä lomakuume jo pitkään, niin tää reissu tuli siinä mielessä ihanaan aikaan. Vaikka kyseessä oli tiedeleiri eikä mikään rantaloma, niin oli ihana päästä hetkeksi uusiin maisemiin. Ja jos joku on harkinnut Geneveen matkustamista, niin mä suosittelen täysin. Tosi nätti kaupunki ja paljon nähtävää! Vaikkakin hintataso on aika korkeella, niin kyllä lomalla voi muutakin tehdä kun shoppailla.

Reissu oli muutamasta muuttujasta huolimatta onnistunut ja ikimuistoinen. Päällimmäisenä jäi mieleen loistava seura, pain au chocolat, hiukkasfysiikkakin voi olla ymmärrettävää ja upeet maisemat.

HUOM! Jos sua kiinnostaa erityisesti jokin tietty asia Cernissä ja tiedeleirissä, niin laita rohkeesti vaikka anonyyminä kommenttia.