MUL ON UUSI PÄÄ JA TAHTO ELÄÄ JOKA PÄIVÄ VÄHÄN ENEMMÄN

 “Mä oon ihan pienestä pitäen purkanut ajatuksia kirjoittamalla. Pienenä se oli päiväkirja, jonne valitin sen ajan suhteista, puhuin mun ongelmista syömisen kanssa ja siitä pelosta, että mikä mua vaivaa. Isompana se oli vihkon sivu, johon kirjoitin runoja/lauluja/tarinoita. Sitten on ollut blogi, joka on auttanut vähän tuomaan ajatuksia ulos, mutta tännekään en oo halunnut kaikkea jakaa. Tänään tänä iltapäivänä mä tavallaan pakotin itseni avaamaan driven ja kirjoittamaan. Puhumalla ajatukseni näppäimistön kautta näytölle. Purkamaan ne kaikki kierot ja myrskyä aiheuttaneet ajatukset mun elämästä ja omasta päästä. “

Näin mä kirjoitin kesällä ja tänään mä haluan avata tätä enemmän. Pakkokirjoittaminen driveen auttoi, sillä sitä ennen mä aina pyörittelin niitä asioita päässä koko ajan, mitä mä joskus mahdollisesti haluaisin kirjoittaa. Sitten kun ne oli kirjoitettu ei tarvinnut enään miettiä.

Mun blogiinkin vahvasti huokui mun väsymys ja vaikeudet viime lukuvuonna. Siitä on kuitenkin jo useamman kerran tullut toitotettua. Mun henkilökohtaisessa elämässä tapahtui asioita, mikä vaikutti monenkin elämään laajalla mittakaavalla. Tätä mä en avaa se enempää, sillä tänään aiheena on vaan se, että miten tää juttu muhun vaikutti.

"Kevään jälkeen pikkuhiljaa taas valo alkaa mussa toistumaan. Ja pimeys monivuotinen sisältäni ulos poistumaan. Mutta silti vähän pelottaa, et mikä seuraavaksi romahtaa. Ja miksi mä sain parantua vaikka toiset jossain vaan katoaa.

 Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois. Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois. Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän. Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä."

Ensin alku syksystä tilanne oli se, että mun päässä pyöri jatkuva huoli, ahdistus ja stressi. Mä huolehdin todella paljon siitä, että miten muut ihmiset jaksaa. Mä stressasin siitä, että miten mä saan mun elämän rullaamaan. Ja mä ahdistuin siitä, että miten tilanne voi olla se. Kaiken sen myllerryksen ohella oli jatkettava koulua ja kahlattava vaan eteenpäin. Siellä mä kuitenkin tähtään korkeelle ja haluun pärjätä. Mä halusin myös opiskelijakuntaan toteuttamaan itseäni, sinne mä kuuluin. 

Tilanne jatkui todella hankalana ja siinä kerkesi tapahtumaan vaikka mitä. Mä jatkoin futistaukoani vaan sen takia, että sillä hetkellä en oikeestaan osannut sanoa mitään edes seuraavasta päivästä. En oikeestaan ees kerennyt ajattelemaan mitään jalkapalloa siinä välissä. Sitten tauko venähtikin tosi pitkäksi ja tiettyjen sattumusten kautta mä jatkoin. 

Koti ei ollut mulle enään mieluinen paikka. Tietysti, kun samaa negatiivista oravan pyörää pyöritään monta monta kuukautta, niin kyllä se negatiivisuus tapetoituu seiniin. Tässä tilanteessa mun pelastus oli kyllä se, että poikaystävä ja hänen perhe oli mulle niin iso tuki ja turva. Sinne sain mennä koska vaan ja he ymmärsi. Kotona tilanne vaikutti kaikkiin ja oikeestaan siellä pysty heti oven avauksella aistimaan negatiivisuutta. 

Pitkä jatkuva ahdistus ja stressi rupes sitten lopulta oireilemaan mulla. Tietyt tekijät (vielä tänäänkin) laukaisee mulla eräänlaisen "kohtauksen" tai näin mä olen sen nimittänyt. Näitä tekijöitä on ainakin huuto ja stressi."Kohtauksen" sattuessa mä en pysty ajattelemaan oikeestaan mitään ja itken. Hoen vaan itsekseen päässäni esimerkiksi "Tää ei lopu, tää ei lopu, tää ei lopu" tai " Taas, taas, taas". Sitten hengitys saattaa vaikeutua ja rintakehässä puristaa. Näinä "kohtauksina" mun pelastus on ollut poikaystävältä saadut kuulokkeet ja musiikki. Näin mä pystyn sulkemaan muun ulkopuolelle ja keskittymään itseni kasaamiseen. Ja sitten kun on tarpeeksi monta tälläistä tapahtumaa sattunut, niin sen tulon oppii jo tunnistamaan. Siinä vaiheessa mä hakeudun jo sivuun, kuuntelen musiikkia ja yritän rauhoittua. Silloista kotona tapahtuvaa ahdistusreaktiota mä kuvailin ystävälleni suppilona. Ajatusmaailma näkee vaan tietyn muuttujan ja mitään muuta ei pysty ajattelemaan. Mä en oo mitään virallista diagnoosia itselleni hakenut, enkä ainakaan vielä ole kokenut tarpeelliseksi. Pahimmasta vaiheesta ollaan onneksi jo selvitty, mutta kyllä näitä vielä siloin tällöin sattuu. 

" Kaikki arvet, mustelmat ovat elämämme kudelmat. Mä en ajattele, että miksi pahuus just muhun kohdistettiin. Koska muuten se ois lentänyt kuitenkin jonkun toisen kotiin. 

Vaikka tahdoin, vaikka toivoin pääseväni täältä pois. Vaikka uskoin, etten koskaan tässä esimerkkinä nyt seisois. Mul on uusi pää ja tahto elää joka päivä vähän enemmän. Kiitos maailma, kiitos elämä, nöyrin terveisin mä."

Tilanne jatkui pitkän aikaa niin, että kun mä vihdoin sain itteni takas tolpilleni, niin matto vedettiin uudestaan alta. Loppujen lopuks mä en edes jaksanu nousta enää, ootin vaa seuraavaa rykäsyä ja mustelmaa. "Mä en ees jaksa itkee enää" "On helpompi vaan oottaa pettymystä" Näin mä sanoin. Sanotaanko näin, että tähän aikaan mä olin syvimmällä mitä oon koskaan ollut. Ja oikeestaan muistikuviakaan ainakaan mistään positiivisesta ei ole. Hauskaa näin jälkikäteen on lukea, kuinka oon kirjoittanut "jatkuvasta väsymyksestä" ja hetki sen jälkeen "vinkkejä kuinka mä sen selätin", koska kyllähän tyhmäkin nyt ymmärtää että pelkkää väsymystä toi ei ollut. Ja vielä tänäänkään mä en ole sitä selättänyt. Tottakai tilanne on jo parempi, mutta siihen maaliin, että tästä kaikesta oltaisiin selvitty, on vielä matkaa. 

Koulussa mä useinkin saatoin naureskella mun elämälle, kuinka se on kun vuotava muovipussi, joka on täytetty vedellä. Vaikka kuinka sitä pussia yritti täyttää se vaan vuosi. Jotkut on voinut ajatella sitä huomion hakuna ja eräänlaista sellaista se olikin. Näin jälkeen päin ajatellen ne oli ikäänkuin hätähuutoja. Mun kieroonkasvanut ajattelumaailma ei kestänyt suoraan sanoa, että auttakaa nyt joku. Mä oon opetellut itkemään hiljaa, että kukaan ei kuule. Ja tässä kävi sama homma. Mä kävin kyllä kuraattorilla kerran, mutta sitten mua rupes tavallaan kaduttaan, että avaan mun elämää näin paljon. Mutta nyt rakkaat ihmiset, mikä vaan mikä sua ikinä mietityttää niin mene juttelemaan. Heidän ammatti on auttaa ja kuunnella.

Mä olin oikeestaan tehnyt itseni niin "kiireiseksi" tahallaan, että en edes kerennyt jäädä miettimään liikaa. Enkä oikeestaan ikinä osannut edes vastata jos vaikka kysyttiin kuulumisia. Mä myös kaikenlisäksi vähättelin mun ongelmia, koska maailmassa on niin paljon muutakin pahaa. Mutta näin jälkiviisaana mä sanoisin, että ikinä ei saa vähätellä omia ongelmiaan. Jos sulla on paha olla niin sillon sulla on paha olla. Mä en oikeen keksi mitään logiikkaa selittämään, että jos sulla on paha olla, niin miten sulla voisi samaan aikaan olla tosi hyvä olla ?? Näin kirjoitettunakin se kuulostaa tosi väärältä, mutta tollon mä en niin ajatellut. 

Mitä tilanne sitten nykyään on? Osakseen homma jatkuu, mutta oman pään kanssa me ollaan jo parannettu välejä. Mä tiedän mun rajat ja tää viime vuosi on oikeestaan muuttanut mut ihmisenä kokonaan. Oon vahvempi, ymmärrän rajani ja itseäni. Mä oon saanut vastauksia omiin kysymyksiini, että miksi mä toimin niinkun mä toimin joissain tilanteissa. Mä oon myös avannut silmäni mielenterveyttä kohtaan ja kokenut ihan konkreettisesti miltä ongelmat sen parissa tuntuu. Musta tuntuu, että mä vihdoista viimein vaikkakin vähän vaikeeta reittiä oon löytänyt itseni.

Lopputiivistyksenä mä haluisin pistää merkille pari kohtaa mitä toivon, että sulta olisi tämän tekstin jälkeen ainakin jäänyt mieleen:

1. Älä vähättele mielenterveydellisiä ongelmia

2. Niitä voi olla kellä vaan

Miksi mä halusin teille tämänkin osan itsestäni jakaa on se, että mä täytän pian 18 vuotta ja mulle se toimii eräänlaisena etappina taas uuteen. Ennen uuden sivun kääntämistä mä halusin viimeistellä edellisen.