Viime syksynä mä luin kauhulla paljon erilaisia päivityksiä ja postauksia "inttileskeydestä". Tammikuussa oli mun vuoro päästää se toinen armeijan vihreisiin ja tänään ajattelin tulla kertomaan vähän mun näkökulmaa siihen liittyen. Mä meinaan tiedän, että aihe askarruttaa ja kiinnostaa varsinkin tulevia inttileskiä. Jahei! Tähän väliin täytyy mainita, että mä en oikeestaan edes tykkää tosta sanasta inttileski, mutta parempaakaan en nyt tässä hetkessä keksi :-D
Mua henkilökohtaisesti pelotti ajatus armeijasta, koska me oltiin totuttu viettämään paljon aikaa yhessä ja jakamaan jatkuvasti elämää toisillemme. Ja mä en oo enää moneen vuoteen joutunut olemaan yksin ajatusteni kanssa, vaan koko ajan on ollut Eero jolle jakaa niitä ja selvittää päätä yhessä. Kuitenkin se tammikuu sieltä koitti ja miehen oli armeijaan lähdettävä.
Mun kannalta tää palvelusaika sattui siinä mielessä ihan erinomaiseen aikaan, että mulla oli alkamassa kirjotuksiin ja pääsykokeisiin valmistautuminen. Lisäksi tossa keväällä oli potkiaisia, penkkareita ja abiristeilyä, jotka piti ajatukset muualla. Mä ajoitin oikeestaan koko Eeron armeija-ajan niin, että viikot painoin täysillä ja viikonloput pyhitin meille. Ainakin niiltä osin mihin mä pystyin vaikuttamaan. Tässä tulee siis vinkki teille tuleville inttileskille: keksi itelles tekemistä! Nää kavereita, urheile tai aloita uusi harrastus esim. valokuvaus tai vietä aikaa perheesi kanssa. Jos on vähänkään taipuisuutta vellottaa sitä surua kun oot yksin, niin älä nyt aikanaan pahenna tilannetta olemalla yksin tahallaan. Väkisinkin sitä itsenäistä aikaa tulee vietettyä jonkin verran, mutta se taito osata viettää sitä on ihan hyvä omata.
Läpi elämän mulle on ollut hankalaa se, että ajattelen paljon ja koko ajan. Ja Eero on ollut mulle se kenelle niitä ajatuksia oon purannut ääneen ja vaikka hän ei mulle niihin antaiskaan vastauksia, niin jo pelkästään se äänen puhuminen on avannut mulle paljon. Nyt kun se toinen ei oo ollut koko ajan tavoitettavissa, niin oon oppinut käsittelemään mun päätä ihan yksinkin. Ja mä väitän, että en olis tätä taitoa oppinut ainakaan vielä hetkeen, jos tää inttiaika ei olis osunut tähän kohtaan.
Kuulkaas tulevat äh, no, inttilesket. Aika menee ja tulee menemään ihan älyttömän nopeesti. Kliseinen lause vai mitä, mutta pitää paikkansa. Se teijän kultsipuppeli (😝) tulee sieltä kuitenkin jossain vaiheessa takaisin ja teillä on koko loppu elämä aikaa söpöillä ja olla yhessä. Ja sellanen fun fact, inttiaika on ihan kivaa erilaisuutta parisuhteelle. Esimerkiksi näin viidenkin seurusteluvuoden jälkeen mulla tuli joka kerta perhosia vatsaan kun oltiin näkemässä. Samanlailla kun suhteen alussa aina kun sitä uutta ihastusta näki vaikka koulussa, iik!!
En tiiä millainen armeija on ennen ollut, mutta ainakin nykyään ne suolakurkut pääsee sieltä melkein joka viikonloppu kotiin. Meillä pisin aika mitä oltiin nyt erossa oli vähän reilu 2.5 viikkoa. Ja sekin oli vaan se yks kerta tän puolen vuoden aikana. Olikohan Eero ton lisäksi yks vai kaks kertaa kiinni viikonloppuna? Eli ei hätää. Armeija ei ainakaan mun kokemuksen mukaan ollut sitä, että marssitat miehesi puolustusvoimille ja näät hänet seuraavaksi "sitten joskus".
Kuitekin sen mä sanon, että sulla on oikeus olla niin surullinen kun susta itestä tuntuu. Jokainen kokee asiat kuitenkin omina kokemuksinaan, ei yhteisinä. Isotisot nettihalit tuleville inttileskille ja isot tsemppihalit inttiin lähtijöille. Ootte huippuja💪
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti