MULLAKO SYÖMISHÄIRIÖ?

Oon maininnut täällä blogin puolella yhdessä postauksessa aiemmin, että mun tää syksy on ollut vähän rankempi ja haastavampi. Mä myönsin itselleni vasta viime viikolla yhden asian, jonka oon tavallaan sivuuttanut kokonaan itseltäni jo useamman vuoden. Tää on semmonen juttu, josta en oo oikeestaan ennen eilistä iltaa avannut yhtään mun poikaystävälle, parhaalle ystävälle tai kellekään.

Jos nyt mennään ajassa taaksepäin vuoteen 2010, niin mä täytin silloin syksyllä 11. Löysin mun silloisen päiväkirjan tavallaan uudestaan viime viikolla, kun lähdin koko asiaa avaamaan itselleni.  Sieltä löytyy merkintä just 11 vuotta täyttäneeltä Pilviltä: "En haluaisi syödä ja haluaisin laihtuu". Kenenkään 11-vuotiaan ei pitäisi koskaan sanoa noin tai edes ajatella asiaa. Sen merkinnän jälkeen siellä päiväkirjassa rupee olemaan merkintöjä aika tasaseseen tahtiin, kuinka "tänään en syönyt aamupalaa" ja laihtumisesta ylipäätään. Jo 10-vuotiaana mä pieni Pilvi mietin, että oonko sopivan kokonen. Siitä ajatuksesta kaikki varmaan oikeestaan lähti ja mun en syönyt aamupalaa yms merkinnät lisääntymään. Mä en koskaan myöntänyt sitä ääneen vaan sivuutin koosta kyselyt sanomalla, että mä en vaan liho vaikka syön kuinka. Päiväkirja merkintä 12.9.2011: "Haluaisin laihtua 34-36 kiloseks ja aloitin laihiksen taas just nyt". Tällä hetkellä mun onnennumerot on 3 ja 7 ja ne on jäänyt siitä, että loppuajan tästä syömishäiriöstä mun tavoite oli aina, että painaisin 37 kg.

Mä en oo koskaan ennen viime viikkoa myöntänyt näitä asioita itelleni tai edes oikeestaan muistellut näitä juttuja. Nyt sain eilen illalla myönnettyä mun parhaille ystävilleni, että mulla oli oikeesti ihan hirveesti erilaisia laihdutuskuureja meneillään 11-12-vuotiaana. Mä tein vihkoihin erilaisia ohjelmia ja näännytin itseäni oikeesti tahallaan ja sitten olin "ylpeä" siitä, että en ollut vaikka päivään syönyt mitään. Mä harrastin sillonkin jo jalkapalloa kaikkien muiden harrastuksieni lisäksi. Kotona saatoin tehdä lihaskuntoa jos jaksoin, mut pääosin mä vaan skippasin syömisen aina kun pystyin. Mun kavereille en myöntänyt ikinä mitään, mutta nekin oli kuulemma huomanneet etten syönyt mitään. Mä muistan, kun kerran mä melkein väänsin itkua siitä, että piti syödä lautasellinen kalasoppaa loppuun ja "en olisi jaksanut". 

Miksi mä sitten nyt vasta tajusin tän kaiken tai aloin edes miettimään? Tottakai toi kiero ajattelutapa on jättänyt jälkensä. Välillä saattaa tulla semmonen olo etten olis normaali, vaikka tiedän että olen. Kuten alussakin mainitsin, mulle syksy on ollut rankka. Ja huomasin, että jotkut asiat alkaa muistuttamaan tosta mitä mä tein 11-12 vuotiaana. Mun liikkuminen alko mennä sellaseks, että ensiks mä innostuin liikkumaan, sitten innostuin lisää ja lopulta se muistutti pakkomielteistä liikkumista. Sitten aina kun tajusin, että homma lähtee käsistä niin pidin jonkun aikaa taas taukoa liikkumisesta ja kasvatin uudelleen motivaatiota ja sitten tää pyörä lähti uudestaan. Vaikka mä saatan syödä välillä kun hevonen herkkuja, niin sit välillä iski semmonen ällö ajatus itsestäni ja siitä, että nyt pitää lopettaa kokonaan. Ja sitten iloistin, kun vähensin taas herkkuja (tai syömistä).  Eli toisin sanoen, musta rupes tuntuman, että toi kiero ajattelutapa rupes nostamaan taas päätään. Sitten mä rupesin miettimään tätä enemmän ja lopulta me päädyttiin tähän. Sain myönnettyä, että mä en oo ollut terve tollon, sain myönnettyä sen myös mulle tärkeille henkilöille ja sitten päädyin kirjoittamaan teille.

Mikä mut sit ajoi laihduttamaan? Mä en tarkalleen tiedä. Mä olin jo pidempään ajatellut välillä, että oonko ok näin tai oonko lihonnut. Sitten se lopulta päätyi moniksi erilaisiksi laihdutuskuureiksi. Ja mä uskallan väittää, että se, että pieni lapsi kuulee kotonaan aina piikittelyä jos housut ei mahu päälle tai maha pömpöttää ajaa vahvimmankin mielen epäilemään sopivuuttaan. Mä olen saanut kuulla mahan pömpöttämisestä tai ootko sä lihonut-kysymyksiä kotonani aina ja se on varmasti yksi syy tolle mitä tapahtui. Haluun nyt painottaa, että älä koskaan kommentoi lapsellesi/tutullesi/ystävällesi kellekään hänen sopivuudestaan tai koostaan. Kuka tietää mihin se voi johtaa. Lisäksi mä uskallan väittää myös sitä, että jos kotona on aina laihdutettu tai puhuttu karkkilakoista tai läskeistä niin se ajaa muutkin siinä ympärillä miettimään samoja asioita, joka voi johtaa lapsen miettimään painoaan jo tosi nuorena. 

Jos sulla siellä ruudun takana on pyörinyt/pyörii mielessäsi samanlaisia ajatuksia, mitä mulla tolloin, niin haluun nyt vaan painottaa, että puhu jollekin! Älä tee niinkuin mä ja pidä kaikkee itselläsi. Sillä se ei tosiaan tee hyvää kellekään. Sä olet kaunis ja just sopiva noin. Tärkeintä on itse tiedostaa tilanteensa ja hakeutua tekemään oikein. Pidä taukoa itses rankasemisesta ja anna itses elää vapaana äläkä tee turhia rajoitteita tai sääntöjä.

Mulle ei olla koskaan diagnosoitu mitään syömishäiriötä, mutta tiedän, että mun ajattelu ei oo ollut tervettä ja muistuttaa paljolti sellaista. Tottaki mä kasvoin pituutta ja hoikistuin myös sen myötä, mutta ajattelutapa oli mulla kiero ja sen tiedän. Syömishäiriötä ei ole pelkästään sairaalloisen laihoilla ihmisillä. Se ei riipu millään tapaa koosta tai vaa'an luvusta. Sen voi aiheuttaa sosiaalisen median paineet sopivuudesta, toisen henkilön sanat tai ihan mikä vaan. Musta ei oo kauheesti itsellä ainakaan kuvia siitä, kun olin ns. "pahimmillani" mutta se oli joskus sillon 6lk-7lk alussa. Mä tapasin Eeron 7lk alkutalvesta ja mä oon älyttömän onnellinen, että tapasin sillä se on varmaan yks suurimmista syistä miksi mä pääsin siitä silloin eroon.



Tän kaiken ymmärtämisen ja tajuumisen jälkeen mun 30-päivää haaste on vähän jäljessä aikataulusta, sillä pidin taukoa. Mä en viime viikolla liikkunut hirveesti tai vahtinut syömistä, koska mä tajusin mihin semmonen pakonomanen toiminta on silloin johtanut. En haluu enään koskaan pakottaa itseäni olemaan syömättä tai liikkumaan.