STRESSI ELÄMÄNTILASTEESTA

Mitä otan taas mukaan? Mitä kaikkea tänään pitikään hoitaa? Mikä salipäivä tänään olikaan? Entäs postaus? Onkohan kaikki siellä hyvin? Taasko se alkaa? Mitähän mulle oikeestaan kuuluukaan? Mitä mä ees mietin vai mietinkö mitään?

Tässä on kysymyksiä, joita mun päässä on pyörinyt jo monta viikkoa putkeen. Miten ihminen voi ajatella niin paljon, mutta samaan aikaan olla ajattelematta mitään. Mun sunnuntaiaamu alkoi siten, että kävin suihkussa, rupesin kirjoittamaan hoidettavien asioiden listaa ja jatkoin suoraan siitä toteuttamalla sitä listaa. Illalla luultavasti mietin huomisen ja ensi viikon listaa, mutta missä välissä mä mietin kaikkea muuta kuin sitä toteutettavaa listaa? Mmm, en oikein missään. Oikeestaan tätä mun elämä on ollut jo pitkään. Mä vaadin itseltäni älyttömästi liikaa, jotten  tavallaan pysähtyisi liikaa miettimään mitä mulla oikeesti on meneillään. Oon ulkoisesti älyttömän ahkera ja aikaansaava ihminen, mutta sitten välillä ja oikeestaan yleensä aamuisin esim. Eerolla mä oon ihan älyttömän laiska ja en kirjaimellisesti saa aikaan mitään. Tää vaihe voi kestää koko päivän tai sitten pari tuntia ja tän vaiheen aikanakaan mä en ajattele mitään. Käytännössä makaan ja tuijotan kattoa tai youtube-videoita. 

Mä kävin viime perjantaina juttelemassa lääkärille mun e-pillereistä ja siitä, että pitäisikö ne vaihtaa, koska iho tuntuu menevän taas huonoon kuntoon. Hän kysyi, että oonko stressannut viime aikoina ja sillon mä rupesin taas ajattelemaan, että hetkinen, kyllä mä oon. Oon stressannut viime aikoina paljonkin. Oon stressannut koulusta ja siitä, että mitä kaikkea siellä pitää saada aikaan. Oon stressannut siitä, että onko mun perheenjäsenillä kaikki hyvin tai siitä, että miten mä voin kotona auttaa. Oon stressannut siitä, että missä mä asun ja missä mä vietän joulun. Tavallaan eniten stressaan tietämättömyydestä, joka on aina ollut mulle se hirvein asia. Vihaan sitä, että en tiedä kaikkea tai että jokin asia on sekasin ja sitä seuraava tietämättömyys. 

Oon asunut jo pitkään kahden kodin välillä, kotona ja Eerolla. Oon tavallaan tottunut siihen, että pitää jatkuvasti miettiä, että missä nukun seuraavan yöni ja mitä tavaroita pitää olla missäkin. Mutta ihan kohta mä asun kolmen kodin välillä. Mun vanhemmat eroaa, jonka seurauksena asun Eerolla, iskällä ja äidillä. En oikeestaan tiiä mitä mieltä oon koko asiasta ja mitä siitä pitäisi ajatella, koska en oo jaksanut antaa itselleni aikaa asian miettimiseen. Oon aina viettänyt jouluni yhdessä perheen ja parin sukulaisen kanssa kotona. Mun lempijuhla onkin aina ollut joulu. Iso syy siihen on se, että mä oon aina rakastanut sitä, että ollaan kerrankin koko perhe syömässä saman pöydän ääressä ja täällä on kerrankin ollut rauhallista. Nyt pelkkä ajatuskin siitä, että mä en tosiaan vielä tiedä missä mä vietän jouluni tai että kenen kanssa saa äänen värisemään, jonka takia mä en oo viitsinyt taas ajatella hirveesti asiaa. Käytännössä mulla ei oo omasta mielestäni aikaa miettiä asioitani kotona, sillä mulla on koulun kanssakin niin paljon mietittävää. 

Tätä koko asiaa ei helpota se, että oon joutunut taas miettimään jalkapallon kanssa koko homman uusiksi. Mä mietin jalkapallon jatkosuunnitelmia ainakin jo kesästä asti. Lopulta viimeisen pelin jälkeen mun jatko joukkueessa tavallaan varmistui ja hommat piti olla selviä ja olin ihan älyttömän onnellinen. Mulla todellakin oli intoa jatkaa vielä ainakin ensi kausi. Kuitenkin kotonani asiat ajautui siihen, että mun oli ilmoitettava valmentajilleni, että mä jatkan taukoani ja mahdollisesti en enään palaa. Syy on täysin henkilökohtainen, mutta päätös mahdollisesta lopettamisesta ei ole suurimmaksi omaksi oma päätökseni. Tän takia jalkapallo on ollutkin tosi herkkä aihe mulle ja vaikea asia puhua. Eniten asiassa oikeestaan satutti oli se, että kerkesin harrastaa sitä 14 vuotta ja jos nyt lopetan, niin asia ei sinänsä ollut mun kokonaan itse päätettävissä. Koskaan ei tiedä mitä tapahtuu, joten tääkään ei oo vielä varmaa. Oon kuitenkin nyt ehkä jo vähän edistynyt asiassa ja tästä asiasta tänne sanominen tuntuu oikeelta, sillä mun joukkuekaveritkaan ei tiedä minkä takia en päässyt treeneihin. 

Kaiken tän stressin ja säädön takia oon pitänyt postaukseni suhteellisen pinnallisina (lukuunottamatta syömishäiriöpostausta). Nyt kuitenkin elämä jatkuu ja näyttää mitä tapahtuu. Vielä loppuun mitä perjantainen lääkärini sanoi mulle: "Elämä potkii eniten niitä vahvimpia ihmisiä" ja tää tuntuu välillä olevan täysin totta.